top of page
< Back

KADONNUTTA PESÄPALLOA ETSIMÄSSÄ

Kadonnutta pesäpalloa etsimässä -näytelmä on päähenkilö Michaelin matka Suomeen ja suomalaisuuden ytimeen. Tarina alkaa Yhdysvalloista, missä Daddy viimeisinä sanoinaan lähettää poikansa Michaelin etsimään palloa, jonka Daddy löi kadoksiin vuoden 1942 pesäpallofinaalissa. Pallosta Michael näkisi isänsä historian ja omat juurensa. KokoTeatterissa 10.2.-31.3.2006.

KADONNUTTA PESÄPALLOA ETSIMÄSSÄ

Suomessa Michael tekee hurjan matkan Nokian pallokentälle, jonne häntä seuraavat niin ystävät kuin vihollisetkin. Näytelmä kuljettaa rinnakkain Michaelin sekä hänen kuolleen isänsä tarinaa. Samaan aikaan ovat läsnä Suomen historiaan sidottu tarinankerronta sekä fantasian omainen maisema tulevaisuuden Suomesta.

Esitys peilaa modernin ihmisen problematiikkaa; ihmisen suhdetta ympäristöönsä ja omaan identiteettiinsä. Esitys on komedia ja se tarjoaa vastaukset kysymyksiin millainen Suomi on maana ja kansakuntana nyt, ja miten se on sellaiseksi tullut.

Kadonnutta pesäpalloa etsimässä on kirjoittajakaksikon, toimittaja Matti Linnavuoren ja toimittaja Mattiesko Hytösen esikoisnäytelmä.


Kritiikeistä:

”Tapperin ohjaamaa esitystä on vaikea määritellä. Se on koivukulissinsa kadottanut kansanhupailu, lettiperuukkinsa leikannut laulunäytelmä ja rakenteensa ruostuttanut raivaajaeepos… KokoTeatterin näyttelijöille rosoinen tyylilaji istuu luontevasti. Henkilöhahmoissa on hengittävyyttä, joka vetää puoleensa. Yksi on kuitenkin nostettava ylitse muiden, kerta toisensa jälkeen yllättävä teatterin keulahahmo Anna Veijalainen, jonka tarkasta ja selkeästä ilmaisusta löytyy aina uusia ulottuvuuksia. KokoTeatteriin kannattaa lähteä ennakkoluulottomalla mielellä.” -Lauri Meri / Helsingin Sanomat

”Näyttelijäntyö on kauttaaltaan kiristynyttä ja tunnelmaltaan rauhatonta. Asko Sahlmanin levollisemmin näyttelemä Daddy rauhoittaa rytmiä. Muutkin esityksen mieshahmot tarjoavat tarttumapintaa naisia enemmän. Musiikki on esityksessä merkittävässä osassa. Tutuilla kappaleilla siivitetään ajan kulua, leimataan aikakausia ja vahvistetaan henkilöhahmoja.” -Eeva Kemppi / Turun Sanomat

”KokoTeatterissa voi viihtyä, mutta sinne ei mennä hakemaan viihdettä. Aivojen narikkaan heittäminen voi myös olla vaarallista. Kaksituntinen kadonneen pesäpallon metsästys noudattaa omilla linjoillaan KokoTeatterin lainsuojatonta linjaa. Näytelmä on muodoltaan lievästi ilmaisten rikottu ja aikajanoiltaan monitasoinen. Se sisältää kuitenkin tarinan, josta voi löytää sadun jopa fantasian piirteitä… Kadonnutta pesäpalloa etsimässä oli minulle näytelmä, johon voi uppoutua säpsähtääkseen yhtäkkiä ajatukseen: Tuolla lavallahan on joukko ihmisiä, jotka heittelevät kumisaappaita.” – Eveliina Talvitie / Satakunnan Kansa

”Regin är ryckig och knyckig men innehåller också komiska element. Björken är det tjehovska träd som återkommer som nostalgisk metafor för det forna Finland då allting var annorlunda… Pinja Flink som den ryska ”ungmön” har sin kontrapunkt i Anna Veijalainens finska jungfru. Sesa Lehtos Michael letar rastlöst efter bobollen medan Asko Sahlmans Daddy dyker upp i olika tider och aggressiva positionen.” -Elisabeth Nordgren / Huvudstadsbladet

”Komea alku: näyttelijät laulavat Sibeliuksen Finlandiaa, eivätkä huonosti laulakaan… Seikkaillessaan venäläistetyssä Suomessa Michael kohtaa paitsi sutkin setänsä Tuomon (Matti Onnismaa), myös verevän bisnesnaisen Sonja-venakon (Pinja Flink), tämän tsehovilaisen imettäjän (Pirjo Moilanen) ja Anita-suomalaisneidon (pirtsakkuudessaan hauska Anna Veijalainen). Anitan opportunistisesti pipo- ja teräväpäisen Yousse-veljen (mainion energinen Antti Lang) täydentämänä joukkue osallistuu pallojahtiin.” -Soila Lehtonen / Aamulehti

”Esityksen maailmankuva liikkuu suomalaisuuden symbolien ja politiikan ympärillä. Pesäpallo, suo, Nokian kumpparit. Ja pätkätyö, YYA. Tulevaisuus venäläisten käsissä, kun Idols on nykyrunonlaulantaa. Sarjakuvana esityksen voisi nähdä. Yksi kuva per vuosikymmen. Tarkkapiirtoista lähikuvaa suomineidosta, tai Michaelin pakkomielteen vääristämät kasvot. Tähän tapaan ohjattuna Sesa Lehdon Michael on hyvä henkilöhahmo… Kun vuosikymmenet vyöryvät, tuntuu, kuin suoturve lentelisi, kun Michael kaivaa esiin liki vahingoittumattoman pesäpallon. Kyllä, se pesäpallo löytyy.” -Terhi Tarvainen / Uutispäivä Demari


Tekijöistä:

Janne Tapper (s. 1962) on suomalainen ohjaaja joka työskentelee sekä teatterin että radion ja television parissa. Kadonnutta pesäpalloa etsimässä on Janne Tapperin ensimmäinen ohjaustyö KokoTeatterissa.

Matti Linnavuori (s. 1955) on aktiivinen kulttuuritoimittaja joka seuraa teatteria niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Linnavuori kirjoittaa arvioita mm. Satakunnan Kansaan. Matti Linnavuori on seurannut KokoTeatterin esityksiä teatterin alkuajoista lähtien. Kadonnutta pesäpalloa etsimässä on Linnavuoren ensimmäinen taiteellinen työ KokoTeatterissa.

Mattiesko Hytönen (s. 1943) on pitkäaikainen kulttuuritoimittaja ja kolumnisti, median moniottelija ja televisiopersoona. Hytöseltä on julkaistu elämänkertateos Rinnanympärys 106 (Otava, 1999). Kadonnutta pesäpalloa etsimässä on Hytösen ensimmäinen työ teatterissa.


Ohjaajan sanat:

Kadonnutta pesäpalloa etsimässä -esitys luo ristiriitaisia asetelmia. Kyseessä on paljauden strategia. Näytelmän hauskuus on osa paljautta. Sen totuudet ovat vastakkaisia.

Näytelmä on sarja erilaisten muotojen ja sisältöjen kaksintaisteluita. Näytelmän henkilöt ovat hyvin erilaisia suhteessa toisiinsa. Kärjistetyt väitteet kehottavat kriittiseen ajatteluun.

Vertailun strategia, paralogia, asettaa teoksen luovuuden postmodernin ajattelun kontekstiin sellaisena kuin filosofi Jean-Franchois Lyotard kuvaa sen; paralogia luo uusia, outoja yhteyksiä pyrkien näin synnyttämään uusia ja luovia lauseita. Lyotardin teoria on vanha, mutta monet edistyksellisimmät tutkijat, kuten Jon McKenzie siteeraavat häntä 2000-luvulla.

Moderni tapa olla teatteriesitys olisi asettaa tietty väite, joka tukee tietynsuuntaista kehitysprojektia. Postmoderni taas on kuin kiertoliike, looppi, joka tunkeutuu länsimaisten rakenteiden lävitse.

Käsitykseni mukaan nyt elämämme aikakausi syntyikin toisen maailmansodan jälkeisestä pettymyksestä moderniin projektiin, joka paitsi synnytti holocaustin, myös havaitsi, että sen tieteellinenkään visio maailmasta lineaarisena funktiona ei enää pitänyt paikkaansa. Marxin, Hegelin ja Smithin luomien ‘suurten kertomusten’ modernit peruskäsitteet, totuus, oikeudenmukaisuus ja kauneus eivät olleet lakanneet olemasta, mutta niiden moderni visio piti arvioida uudestaan. Tämä uudelleenarviointi jatkuu 2000-luvulla. Vanhat arvot ovat testattavina. Maailma on käytännöllis-filosofinen testikenttä. Tällaisena testikenttänä näyttäytyy näytelmän maailma.

Uskon, että tämä aikakausi saatetaan myöhemmin nähdä itsekritiikin aikakautena, jonka itseään kiertävä looppi ei lopeta jauhamistaan, kunnes viimeinenkin epäuskon siemen on siivilöity, ja on löydetty uusi varma maaperä uudelle maailmalle. Aikakauden tolkuttomuus on siis vain näennäistä vapautta.

Tässä näytelmässä uuden maaperän mahdollisuus löytyy vilpittömästä etsimisen halusta. Pallo löytyy, sen mukana usko ja halu uuteen kehitykseen.

Näytelmän fantasia on, paitsi paralogia reaalitodellisuuteen, myös haaste.

– Ohjaaja Janne Tapper

bottom of page