PUDONNEET
Anna Veijalaisen uusi näytelmä Pudonneet on karheanlempeä kuvaus keski-ikäisen Arin ja tämän sisarenpojan Joonaksen odottamattomasta yhteiselosta tämän päivän Helsingissä. Ari on sekä työtön että asunnoton ja saa kesän kynnyksellä yllätyksekseen 12-vuotiaan Joonaksen huoltajuuden. Joonaksen äiti, Arin sisko Mari, on juuri kuollut. Ari joutuu rakentamaan Joonakselle arkea olosuhteissa, jossa aineksia ei ole juuri mihinkään. Haasteista ei ole pulaa.
KokoTeatterissa 3.2.-31.3.2012.
Onnekasta kyllä Joonas pitää eniten maailmassa telttaretkistä eikä ole eläessään saanut yhtään pelikonsolia. Yhteiseen eloon totuttelevan parivaljakon leipä löytyy Hurstin jonosta, Kalastajatorpan roskiksesta tai seurakunnan ruokapalvelun kautta. Rahaa he saavat istumalla kerjäämässä tai keräilemällä pulloja. Kaksikon päivät täyttyvät toisaalta kiireettömillä uimareissuilla kesäisessä pääkaupungissa ja kalastaessa, jolloin lähitaloista lainataan omin luvin virvelit. Yöllisillä seikkailuilla iso ja pieni mies käyvät suljetun Linnanmäen Kummitustalossa.
Pojasta huolehtiminen muokkaa yksinäisyyden nimiin vannovaa Aria syvemmältä kuin hän olisi koskaan uskonut. Lapsi, oli se oma tai ei, muuttaa kaiken. Lisähaasteensa tuo väistämätön pakko käsitellä suru sisaren ja äidin poismenosta. Arin on aika kohdata menneisyyden kipupisteet matkalla kohti elämän uutta suuntaa. Onneksi on kesä. Vielä.
Pudonneet -näytelmän harjoituskaudella järjesttiin kaksi keskustelutilaisuutta näytelmän teemojen pohjalta.
Kritiikeistä:
“…Koskettavimmillaan esitys on jaksoissa, joissa Joonas yrittää pitää kummastakin huolta vaikka pulloja keräämällä. Koskettavaa on myös seurata Hanikan työskentelyä, kun hän saattaa Joonaksen yökylään tämän kaverin luo. Hanikka itse seuraa sivusta, kuin Andersenin Pienessä tulitikkutytössä ikään, kuinka Joonas pärjää omakotitalon pihalla kauniin emännän tarjoillessa grilliruokia. Vaikka kohtaus on herkkä, se on ratkaistu kiinnostavasti Hanikan kuvaillessa näkemäänsä urheiluselostajan äänellä.
Puolanto on saanut näyttelijöihinsä vahvan luottamuksen hengen. Hanikka ja Veijalainen uskaltavat myös ottaa mittaa toisistaan, tarvittaessa huutamalla päin naamaa. Eniten yhteistyössä näkyy kuitenkin toveruus ja ystävyys.
Veijalainen on kirjoittanut näytelmään myös vähän romantiikkaa ja viisaasti onnellisen lopun. Se on oikein hyvä näinä karuina aikoina, joina lasten huostaanottojen luvut ovat yhä masentavammat ja asunnottomuus todellista. Toivoa luova esitys palkittiin ensi-illassa raikuvilla aplodeilla. Onnea KokoTeatterille uudesta tilasta ja puhuttelevasta, piristävästä esityksestä.”
– Martti Mäkelä, Skenet -verkkolehti, 08.02.2012